Päivä on mitä kaunein ja veden alla eläjän on näin helppo olla iloisella mielellä ja lillua pitkin elämää. On kuitenkin pari mietityttävää asiaa, jotka saavat selkeästi minut tuntemaan tuon veden raskauden. Olen elämässäni tällä hetkellä päätöksien edessä ja odottelen elämässäni tapahtuvia käännekohtia. Huomenna olisi päivä jolloin saan tietooni miten minulle käy, saanko minä jatkaa elämääni suunnitelmien mukaan vai onko minulle todella tarkoitettu joku muu reitti. Pelkään. Veden alla ei ole pelottavaa olla, mutta välillä vain pelko valtaa muiden asioiden vuoksi. Tiedättekö, joskus koulu voi aiheuttaa sen pelon, sinne veden alle ja tällä hetkellä puhun juuri niistä kouluun liittyvistä peloista. Kouluja on kritisoitu mediassa ja jopa luin lehtien sivustoilta tutkimuksesta, jossa mitattiin koululaisten ongelmia ja saavatko he apua niihin. Ja hämmästyksekseni suurin osa ei saanut apua. Jos ihminen on umpikujassa jonkun aineen kanssa ja ei pysty pelkojensa takia toteuttamaan asioita niin kuin muut, niin opettaja pitää yleensä oppilasta laiskana ja saamattomana. Asia on kuitenkin hyvin usein toisin. ARRRGGGHHH! Minulla on karvat pystyssä ajatellessani koulussa tapahtuvista vääryyksistä. Mutta minä Sini Eveliina Parkkonen odotan nyt hiljaa ja nöyränä vastausta tulevaisuuteni määrittäjästä.
Minusta on myös tulossa työhiiri OIKEISSA TÖISSÄ. Hurjaa! Minulla alkaa ns. nämä OIKEAT TYÖT torstaina ja olen melkein vuoden töissä, unohtamatta pianoa, jonka vuoksi joudun nyt menemään töihin. Työt voivat olla minulle hyvää vastapainoa kaikkeen tähän opiskeluun ja itseni piiskaamiseen pianon suhteen. Toivottavasti sitten seuraavana vuonna minua odottaisi koulupaikka pianon parissa. Noh tai no jaa, siksihän minä muutin Helsinkiin, piano-opintojeni vuoksi.
Matka menee hyvin hitaasti ja odotan jo niin paljon näkeväni pianoni ja poikaystäväni eli suolan ja sokerin. Luulen, että kun pääsen pieneen kauniiseen kotiimme, joudun varmasti tekemään suolaliuoksen tähän mielettömään flunssaan. Joudun siis nyppäisemään poikaystävästäni palasen rohdokseeni, onko tämä sitten reilua? KYLLÄ VAIN.
Jotta jaksaisin lopulta tämän matkan (Pieksämäki-Helsinki), tarvitsin mukaani vanhemmiltani kirjan, jonka olin saanut joskus lapsena, mutta en muista siitä paljon mitään. Nyt luen sen uusin silmin täältä veden alta. Kirjani on Anni Manninen (lastenromaani), jonka on kirjoittanut Marja-Leena Mikkola. Ehkä minäkin voitan pelon tällä samaisella laululla, mitä Anni Manniselle lauletaan kirjassa:
”Näin ihmisen onnen tuuli
voi äkkiä kääntyä
– on kuurassa maa,
jo kaste lankeaa-
toki odotan kolme vuotta
tai kolmekymmentä
– on kuurassa maa,
jo kaste lankeaa-”
Mä toivon, ettei mun tartteis odottaa mitään kolmea vuotta työhiirenä sitä elämäni suuntaa. Mutta kuurassa taisi olla maa tänä aamuna.. Vedenalainen maailma on tehnyt raporttinsa Pieksämäki-Helsinki välillä. Jäämme odottamaan parempia päiviä, vaikka kylläkään päivän kauniista säästä ei ole kyllä tingittävää.
