On tiistai ja minä makaan kuumeessa kotonani. Makasin myös viikonloppuna, uskokaa tai älkää. Veden alla elämä on nyt hieman utuista ja tuntuu, että taaperran syvässä pohjalimassa. Toisaalta tämä kuume vie mennessään kaiken pahan minusta, toivon ainakin niin. On vaan hyvin raskasta katsoa pianoa vieressäni ja todeta: ”EN MINÄ KYKENE SITÄ SOITTAMAAN!” Siksi joudun nyt turvautumaan cd-soittimeeni ja nauhoitettuun musiikkiin. Kuuntelen Brahmsia.
Eilen jouduin menemään päivystykseen ja kuultuani, että joudun jonottamaan lääkäriin pääsyä laitoin siskolleni viestiä, joka meni jotenkin näin: ”Olen nyt sairaalassa ……” En ajatellut sitä sen kummemmin ja lähetin viestin. Jälkeenpäin kuulin, että minusta oltiin huolestuttu heti tuon viestin jälkeen ja siskoni oli todella luullut, että minä MAKAAN SAIRAALAN SÄNGYLLÄ KUUMEENI VUOKSI. Siskoni oli hädissään alkanut selvittää juna-aikatauluja Helsinkiin minun luokseni. Kun kuulin tämän kaiken, tunsin valtavan rakkauden tunteen. Jos jonkun ihmisen elämä murtuu veden alla, ne kaikista rakkaimmat tulevat kyllä paikkaamaan sinut.
Veden alla olen saanut nyt lukea paljon ja nukahtaa kesken lukemisieni. Olen saanut myös paljon ajatella ja sitten taas nukahtaa kesken ajatukseni. Kesken syönnin en ole nukahtanut, joka voi johtua siitä etten ole oikein syönytkään. Oikeastaan korkea kuumeeni parantaa minua psyykkisesti että fyysisesti. Kukapa jaksaisi koko ajan tässä suorittamisyhteiskunnassa, jos ei saisi välillä lomaa tästä kaikesta? Se on vain tosi hassua, että tämä yhteiskunta yrittää päästä jatkossa lukemiin, että vanhukset olisivat kotona pidempään ja ettei mielenterveysogelmien takia ihmiset joutuisi sairaseläkkeelle yms. Kuitenkin yhteiskunta vaan tukahduttaa meidät kaikki, minut myös. Jo niin nuoresta asti. Stressaava elämä on niin koukuttava, johon langetaan niin helposti. Olen veden alla joutunut myös kohtaamaan pitkäaikaisen stressin aiheen, jonka yhteiskunta ja koululaitos minulle loi. Toisaalta jokaisella on edessään omat valinnat, joilla voi vaikuttaa minkälaisen reitin valitsee, ottaako sen ”stressaajan arjen” vai ”selviytyjän arjen, jossa stressillä ei ole sijaa”. Onneksi minä sain kuumeen, joka tuhoaa pöpöni ja samalla sain pohtia haluanko todella itse valita stressin rinnalleni elämään. VALINTANI: EN HALUA STRESSIÄ KUMPPANIKSENI.
Kaikelle on aina tarkoituksensa. Oliko tarkoitukseni sairastua juuri siksi että saisin miettiä asioita ja joutua päätösten eteen? Luultavasti. Samalla myös sain kokea rakkaan ihmisen huolenpidon, mikä olisi parempaa? Vedenalainen maailmani kiittää ja kumartaa taas jälleen.
